sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Kielikeitoksessa

Palataan yhteen ikisuosikkiaiheeseeni eli kieliin ja monien eri kielten keskellä kasvaviin lapsiin. Luin mielenkiintoisen artikkelin koskien kaksi- tai useampikielisiä lapsia. Artikkelissa kaksi kielitieteen professoria - joista toinen, Deborah Ruuskanen, sattumoisin edustaa Vaasan yliopistoa - antaa vastauksia sellaisiin kysymyksiin, kuten:

- "Voiko lapsi oppia useampaa kuin yhtä kieltä kotona/koulussa/ympäristössään?"
- "Meneekö lapseni sekaisin jos hän kuulee minun puhuvan hänelle useampaa kuin yhtä kieltä?"
- "Pitäisikö minun käyttää yksi-kieli-per-yksi-vanhempi -metodia?"

Artikkelin toisen vastaajan, Leedsin yliopiston Anthea Fraser Guptan näkemys osittain eroaa Ruuskasen vastauksista. Toisin kuin Ruuskanen, Gupta ei näe yksi-kieli-per-yksi-vanhempi -metodia kaksi- tai monikielisyyden edellytyksenä. Hänen viestinsä on se, että vanhempien tulisi tehdä niin mikä heille on luontevinta.

Hän on tutkinut kaksikielisyyttä Singaporessa ja Intiassa, missä kaksi- tai kolmikielisyys on normi eikä poikkeus. Näissä yhteisöissä aikuiset puhuvat useampaa kieltä kotona ja töissä ja vaihtavat kieltä tilanteen mukaan. Guptan näkemyksen mukaan ei ole vaarallista mikäli lapset kuulevat saman vanhemman puhuvan useampaa kuin yhtä ja samaa kieltä. Se on normaalia elämää ja kun vanhemmat suhtautuvat kielisekoitukseen luontevasti ja rennosti, lapset eivät siitä mene sekaisin.

Guptan huomio on se, että lapset oppivat useampia kieliä silloin kun heidän on pakko ja kun heille on siitä jotain hyötyä - silloin kun heillä on kielen oppimiseen joku syy ja motivaatio. Mikäli perhe asuu paikassa, jossa yhteisöllä on selkeä dominoiva kieli, joka on kieli jolla yhteisön lapset leikkivät yhdessä tai joka on lasten koulutuksen kieli, voi olla varma että lapsi oppii näitä kieliä. Se kieli joka on vähemmistökieli ja jota kukaan muu yhteisössä ei puhu, on kieli jonka kehityksen eteen joutuu eniten tekemään töitä.

Nämä huomiot ovat mielenkiintoisia ja näyttäisivät jokseenkin kuvastavan omaakin tilannettamme osittain. Perheissä joissa vanhemmilla on eri äidinkielet, vähemmistökielen eteen joutuu varmaankin eri lailla tekemään töitä ja kurinalaisuus tai yksi-kieli-per-yksi-vanhempi -metodi on ainoa mahdollinen. Meillä kotikieli on vain suomi, mutta emme tällä hetkellä ole arkipäivässä tekemisissä muiden suomalaisten kanssa, eikä lapsilla ole suomenkielistä leikkiseuraa. Saatan puhua lapsille muunkielisten ihmisten kanssa tekemisissä ollessa englantia tai ranskaa mikäli se tulee tilanteessa luontevasti. Saatan myös toistaa vaikkapa englanniksi sanotun asian suomeksi ja siten sanoa saman asian kahteen kertaan.

5-vuotias puhuu mielestäni tosi hyvää suomea, mutta huomasin samanikäisen Suomessa asuvan serkkutytön käynnin yhteydessä että serkkutyttö kyllä puhuu rikkaampaa ja monipuolisempia ilmauksia sisältävää suomea. Ennen kaikkea tajusin taas sen, ettei tytär ole millään tavalla osa suomalaista lastenkulttuuria. Serkkutyttö tietää mikä on Pikku Kakkonen ja laulaa lurittaa lauluja, joiden olemassaolosta omalla tyttärellä ei ole harmainta aavistustakaan. Meidän lapsemme eivät kasva eivätkä suurella todennäköisyydellä tule kasvamaan suomalaisen kulttuurin vaikutuspiirissä. He ovat siis lapsia, joihin englanniksi viitataan termillä 'third culture kids'.

Vähän aikaa sitten huomasin, että tyttö ei ymmärtänyt sellaisia sanoja kuin 'ylihuomenna' tai 'toissapäivänä' tai 'porukka'. Suomenkielisissä satukirjoissa on myös kerrontaa, sanoja ja ilmaisuja, joita hän ei aina ymmärrä. En nyt tietysti ole niin hirveästi voinut verrata muihin 5-vuotiaisiin suomenkielisiin lapsiin, joten en ole varma minkälaista 5-vuotiaiden kuullun ymmärtämisen noin ylipäätään pitäisi olla. Osaako joku valaista?

Ulkomaalaisten ja kansainvälisiä kouluja käyvien paikallisten lasten keskinäinen leikin kieli täällä on englanti. Tyttö käy täällä tällä hetkellä englanninkielisen esikoulun ranskankielistä luokkaa. Luokassa kieli on ranska, mutta pihalla ja ruokatauoilla lapset tuppaavat vaihtamaan englantiin. Näin siksikin, että tytön parhaista luokkakavereista toinen on amerikkalainen tyttö ja toinen kotikielinään englantia ja arabiaa puhuva egyptiläinen tyttö ja heidän leikkiensä kieli on englanti.

Muutenkin kaikki kodin ulkopuolinen elämä, kuten tytön balettitunnit ja kirjakerho tapahtuvat täällä englanniksi. Myös kenialaisen kodinhoitajan kanssa ja hänen lastenvahtivuoroillaan puhutaan englantia. Arabia tässä keitoksessa on ikään kuin ympäristön kotikieli, jota esimerkiksi autonkuljettaja puhuu puhuessaan muiden kuin meidän kanssamme.

Natiivi-ranskankieliseen tai ranskankielisessä maassa asuvaan lapseen verrattuna tytön ranska ei varmaankaan ole yhtäläisellä tasolla. Sanavarasto ei varmaankaan ole yhtä laaja ja hän saattaa esimerkiksi sekoittaa maskuliini- ja feminiinimuodot toisiinsa. Samaa hän tekee englanniksi saattaen sanoa 'she' tarkoittaessaan 'he' tai vaikkapa taivuttaa take-verbin menneen aikamuodon muotoon 'taked' oikean 'took'-muodon sijaan. Joskus huolin oppiiko hän tässä sekamelskassa mitään kieltä kunnolla, mutta kyllä hän onneksi ilmaisee itseään varsin hyvin kaikilla kielillä ja vaihtaa luontevasti kieltä tilanteen ja ihmisen mukaan.

Ensi syksynä tytär vaihtaa koulua ja hakemukset on lähetetty sekä englanninkieliseen kansainväliseen kouluun että Ranskan valtion ylläpitämään ranskalaiseen kouluun. Tavallaan toivon että paikan saisi vain toisesta, jolloin ei tarvitsisi päättää asiaa itse. Kansainvälisen koulun haun yhteydessä tytön piti viettää yksi aamupäivä tarkkailtavana koulussa samanikäisten lasten luokassa. Arvioinnin tehnyt opettaja sanoi, ettei hänellä olisi luultavasti mitään vaikeuksia aloittaa kyseisessä koulussa tai erityisen tuen tarvetta, mutta akateemisesti hän on kuulemma hiukan muita jäljessä esimerkiksi siitä syystä, että hallitsee aakkoset vain ranskaksi. Suomalaisuus minussa tietenkin ajatteli, että eikö se nyt ole aika akateemista jos 5-vuotiaana vaihtaa kielestä toiseen ja luettelee ja kirjoittaa aakkoset ylipäätään millään kielellä ja kirjasintyylillä.

Ensi kuussa 2 vuotta täyttävä poika viettää päivittäin pari tuntia aikaa kodinhoitajan kanssa esimerkiksi ollessani joogassa. Kielenkehityksen kiivaassa vaiheessa sekä hänen englannin- että suomenkielentaitonsa ovat kasvaneet huimaavaa vauhtia. Hän on alkanut puhua molemmilla kielillä pari-kolme -sanaisia lauseita, mutta saattaa toisinaan sekoittaa kielet sanoen esimerkiksi "lisää orange juice". Hän toistaa kaiken sanotun papukaijan lailla oli kieli mikä hyvänsä.

Taksilla ajaessa poika huvittaa taksikuskeja suuresti toistamalla arabiankieliset ajo-ohjeet perässäni innokkaalla äänellään ja pellavapäisellä olemuksellaan: "alatul, yimiin, shemaal!" (suoraan, oikealle, vasemmalle). Kiittää vielä kyydistä kauniisti: "shukran".

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Ilmoja pidellyt

Sopeutumisesta Egyptiin oli ajatuksen tasolla aikomus kirjoittaa, kuten myös joskus aiemmin mainitsemastani monikulttuurisen lapsuuden workshopista. En ole unohtanut kumpaakaan, mutta viimeksi mainittua ei jostain syystä koskaan järjestettykään ja ensiksi mainittua en ole saanut aikaiseksi, koska en yhtäkkiä osaakaan enää blogata. Mutta ainahan voi yrittää puhua vaikkapa säästä.

Kevät on tullut Kairoon ja ilma on lämmennyt päiväsaikaan parinkymmenen asteen yläpuolelle ja niin lämpimäksi, ettei takkia enää tarvitse. Päällystakkikausi oli noin parin kuukauden mittainen. Lasten kevyttoppatakit on pakattu odottamaan huhtikuista visiittiä Suomeen ja yöllä lämmittäneet irtopatterit unohdettu käyttämättöminä lojumaan nurkkiin.

Road 9 - Maadi. Kuvan kuivapesula ei liity tapaukseen.
Oma Helsingin Iso-Roban Uffista viidellä eurolla löytämäni lähes täydellinen villakangastakkini suureksi harmikseni kutistui kuivapesulan käsittelyssä tyttären kokoluokkaan, niin etten tiedä mitä aion keksiä päällepantavaksi Helsingin pääsiäisilmoihin. Kuski kävi läksyttämässä pesulan tunarin ja joku oli vielä kannellut hänen pomolleen niin, että onneton oli kuulemma saanut potkut!

Muistin taas talven jälkeen täällä yhden lapsiystävällisen wellness-paikan ihastuttavan leikkipaikallisen puutarhan ja siellä käymisen myötä on kevätkausi virallisesti pyörähtänyt käyntiin. Lämpötila on nyt ihanteellinen, ei liian kylmä eikä liian kuuma. Viime maaliskuussa oli muistaakseni vielä vähän viileää, mutta huhtikuussa oli joitakin päiviä, jolloin oltiin jo yli kolmessakymmenessä lämpöasteessa. Onkohan se muuten yleismaailmallinen ilmiö, että ilman ollessa kylmä valitetaan kylmyydestä ja heti kun lämpenee, kylmyys unohdetaan alta aikayksikön ja aletaan valittaa kuumuudesta..? Hassuja hölmöläisiä me ihmiset ympäri maailman leveysasteiden.

Osana Family Wellness
Sekin tuli nähtyä miten paikalliset reagoivat sateeseen. Täällä ei sada juuri koskaan; koko aikana vain muutamana hassuna kertana on satanut muutaman minuutin kestoisen sadekuuron verran niin, ettei niitä oikein voi sateiksi edes kutsua. Jokin aika sitten satoi kuitenkin oikein kunnolla ja ihan melkeinpä kaatamalla arviolta noin vartin verran. Tämä tapahtui juuri kun olin hakenut tytön koulusta sellaisena päivänä kun kuski oli miehen käytettävissä.

Yleensä otan lasten kanssa kuskittomina päivinä taksin tai Uberin, mutta sateen sattuessa kaikki lakkaa täällä ilmeisesti toimimasta, eikä takseja näkynyt mailla halmeilla. Siinä sitten odotimme puun alla suojaa pitäen. Pari yksityisautoa pysähtyi kauhistuneina kohtalostamme ja tarjosivat jopa kyytiä, mutta joista suomalaisittain kursaillen kieltäydyin, että eipä tässä mitään, ollaan sitä juu ennenkin sadetta nähty. Kuski soitti kauhuissaan kysyen MITEN oikein olin selvinnyt sateella kotiin. (Odottamalla sen loppumista, koska ennen sitä mitään ei ollut tehtävissä.)

Orvokkeja myytävänä


Kivoja ruukkuja myytävänä
Katsotaan tuleeko tästä blogista enää yhtään mitään. Teki mieli jo sulkea koko blogi, mutta jääköön nyt, jos vaikka blogistinen henkiin herääminen tapahtuisi tässä kevään mukana. Joka tapauksessa oikein hyvää kevättä kaikille täällä uskollisesti yhä käyville!

tiistai 7. helmikuuta 2017

Tylsää

Kairo on megalomaaninen suurkaupunki ja ihmisillä on täällä suurkaupungin kiireiset elämät. Välimatkat ovat pitkiä ja liikenneruuhkat pahoja, eivätkä eri puolilla kaupunkia asuvat ihmiset välttämättä ole tekemisissä keskenään, arkipäivisin ainakaan.


En nyt mitään valtavan suurta joukkoa ympärilleni kaipaakaan, mutta näinä päivinä olen taas kaivannut enemmän seuraa ja ihmisiä, joiden kanssa jakaa tätä kummallista ja käsittämätöntä elämää ja maailmaa niin miten ne täältä käsin katsottuna näyttäytyvät. Ugandassa ja Belgiassa oli tällaisia ihmisiä (moi vaan te kivat jos luette :), mutta täällä ei jotenkin ole ollut niin vaivatonta tutustua niin moneen ihmiseen. Epäonnekkuuttakin on ollut tällä saralla, sillä muutamat ovat jo ehtineet muuttaa pois ja eilen kuulin taas yhdestä uudesta poismuuttajasta. Olen ihan hyvä oleilemaan itsekseni, mutta sen vastapainoksi olisi kiva voida viettää enemmän aikaa ihmisten seurassa. Pitäisihän sen eteen yrittää tehdä enemmän itsekin.


Jokin aika sitten aloitin huvikseni kerran viikossa ranskan oppitunnit (koska en aio antaa periksi tuolle pirulaiskielelle). Yksityistunnilla oppii räätälöidymmin kuin ryhmässä, mutta ehkä olisi parempi vaihtaa ryhmätunnille, jotta voisin jatkaa passé simplen ja imperfektin vuorottelusta puhumista muidenkin kuin itseni kanssa. Arabiaakin haluaisin opetella ja harrastaa liikuntaa enemmän ja monipuolisemmin ja ja ja ja... Vaikka mitähän sitä voisi kai tehdä, jotta seinät eivät kaatuisi päälle.


Sillä välin en malta olla jakamatta vielä yhtä joogaopettajan lausumaa ritirampsua. Hän lausuu sanomisensa joogaopettajan ääneksi luodulla vakaalla ja upealla äänellään shavasanan eli loppurentoutumisen päätteeksi hiljaisessa ja pimennetyssä huoneessa, jossa matoillaan silmät suljettuina makaavien joogaajien välissä kaikuu rauha maassa ja hyvä tahto ihmisten kesken.

******

Cherish your solitude.

Take trains by yourself to places you have never been.

Sleep out alone under the stars. Learn how to drive a stick shift.

Go so far away that you stop being afraid of not coming back.

Say no when you don’t want to do something.

Say yes if your instincts are strong, even if everyone around you disagrees.

Decide whether you want to be liked or admired.

Decide if fitting in is more important than finding out what you’re doing here.

Believe in kissing.

(-Eve Ensler)

******

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Tammikuista sillisalaattia sieltä täältä

Singapore oli moitteettoman moderni, organisoitunut ja siisti; ilmeisesti oma menestystarinansa. Kairon epätäydellisyys ja kuohuttavuus olivat kaukana siitä maailmasta.

Singapore
Lomalla käytiin myös muina jet settereinä auto- ja venematkan päässä Malesian puolella Pulau Tengah nimisellä paratiisisaarella, jossa kymmenisen vuotta sitten kuvattiin Expedition Robinson tosi-tv -sarja ja joka sitä ennen on aikoinaan toiminut Vietnamin venepakolaisia vastaanottavana pakolaisleirinä. Saari oli henkeäsalpaavan kaunis.

Pulau Tengah, Malesia
Ikimuistoisinta oli pojan aiheuttama henkeäsalpaava välikohtaus hänen onnistuttuaan saamaan käsiinsä vessanpesuainepullon, jonka siivooja oli jättänyt bungalowin sisäänkäynnin edustalle. Selkäni käänsin siitä tietämättömänä ja seuraavaksi löysin hänet aukinainen pullo kädessä kakomassa. Paniikkia lisäsi tietoisuus maantieteellisestä sijainnista saarella, jossa lähin lääkäri ja sairaanhoito oli venematkan päässä. Erinäisten tuoteseloste- ja puhelinkonsultaatioiden jälkeen lähdettiin mantereelle malesialaiskylän sairaalaan. Kaikesta selvittiin säikähdyksellä, mutta oli aika kamalaa ja mielikuvitus ehti laukata.

Lomailu muissa maisemissa oli virkistävää ja Aasia alkoi kiehtoa, mutta oli myös aika kiva palata takaisin Kairoon. Säröt, särmät ja pohjattomat ihmettelyn ja pohdinnan aarreaitat kiehtovat omalla tavallaan ja sopivatkin kai mulle. Kairo on kiehtova, lyö ällikällä, huvittaa ja aivan taatusti myös ärsyttää ja rasittaa -  ei ainakaan jätä kylmäksi. Kairo on oikeastaan aika jees paikka asua ja arjen tasolla tavallaan helpompikin kuin esimerkiksi Bryssel. Riippuu kaiketi keneltä kysyy. Yhdeltä taksikuskilta kyselin small talk:in lomassa, että onhan hän egyptiläinen ja vastaus oli naurahtaen tuhahdettu "yes, I was not lucky".

Meikäläisille täällä on vaikka mitä palveluja saatavilla ja kielen suhteen ei ole altavastaaja, vaikka ei arabiaa osaakaan. Suuri osa ihmisistä ja palveluista ainakin meidän alueella on täysin kaksikielisiä englanti-arabia -kieliparilla, joten ei oikeastaan tarvitse olla vaikean ja kaukana täydellisestä olevan kielen varassa toisin kuin Belgiassa.

Kyllä sitä kaiken kaikkiaan vain aika kaukana taitaa olla esimerkiksi suomalaisesta lapsiperhearjesta. Miten yksi pojan arkipäivän suosikkityyppi, taloamme huoltava bawab eli talonmies on päätynyt Etelä-Sudanista Kairon hienosto- ja expat-alueelle lakaisemaan Saharan pölyjä pois tieltämme? Ratsastamalla Etelä-Sudanista Egyptiin kamelin selässä aavikon halki ties kuinka kauan ja ties minkä uhalla. Siinä hän on joka päivä yhden toisen pohjoisen kansankodin tuotemerkkejä Vasaloppet:ia ja Volvoa mainostava pipo päässään pellavapäätämme viihdyttämässä.

Kairo

Kairo, obviously

Kairo

Kairo
Pääsisinköhän tammikuisesta some-minimalismistani taas kiinni blogijuttuihin tämän sillisalaattipostauksen myötä. Koulusta tulleen täiongelmankinkin kanssa on pitänyt kiirettä, mutta toivotaan - inshallah - että saatiin nyt tämä maanvaiva häädetyksi.

Vuoden päivät ollaan oltu Kairossa ja ehkä siitä olisi kiva jotain kirjoittaa. En tiedä mihin se aika on mennyt. Uuden vuodenkierron myötä sopeutuminen on taas seuraavalla tasolla, mutta ulkomaalaisuus taitaa olla se aika, paikka ja tila, johon sitä yleisesti ottaen kuuluu. Joku kuuluisa (en muista kuka) on sanonut ranskaksi: "J'aime bien mon état étranger partout". Pidän ulkomaalaisuuden tilastani kaikkialla. Luultavasti niin.

torstai 15. joulukuuta 2016

Joulukuussa

Joulukuussa pitää aina kiirettä. Tytön synttärit osuvat joulukuun puolenvälin paikkeille ja lisäävät entisestään kuukauden tapahtumarikkautta.

Täällä päin maailmaa vältyttiin Belgian tapakulttuuriin kuuluneelta Saint Nicolaksen päivän juhlallisuuksilta ja lahjuksilta, mutta tytön esikoulun joulujuhla lahjoineen piti yllä samaa joulukuista tapahtuma- ja lahjajatkumoa kuin ennenkin.

Lapsen 5-vuotisynttärijuhlat juhlittiin menestyksekkäästi barbiekakunkin aikaansaamalla tyllihametunnelmalla. Esikoulun joulujuhlan esitysnäyttämön somistuksestakaan ei puuttunut tylliä, kimalletta ja säihkettä ja lapset puettuina kilpaa kimaltaviin juhla-asuihin pitivät huolen joulutaian tunnelmasta koulun pihapiirin palmuista ja muusta epäpohjolamaisen vehreästä kasvillisuudesta huolimatta.

Lapset lauloivat kuin herran enkelit ja äitien ja isien sydämet tietysti pakahtuivat ja silmäkulmat kimmelsivät. Hymy, vilkutus yleisöön ja siunatut pienet kirkkaat äänet, jotka lauloivat ranskaksi ja vaihtoivat sitten vapaa-ajalla englanniksi. Kotona kuka miksikin. Maailman lapset.

Miehen vanhemmatkin ehtivät käydä. Heidän kanssaan teimme retken aavikolle puolentoista tunnin ajomatkan päähän Fayoumiin. Ajomatka kulki maalaiskylien läpi ja matkasta jäi päähän raksuttamaan maalaiskylien elämän todellisuudet. Ei sairaaloita, ei kouluja ja jos onkin, niin taso niin luokaton, että sama vaikka ei olisikaan. Katukuva ja tienvarret maalaiskylissä toivat mieleen Itäisen Afrikan vastaavat, eikä niiden todellisuuksissa ehkä niin suurta eroa luulisi olevankaan eri ilmansuunnasta huolimatta.





Egypti on uskomaton vastakohtaisuuksien ja ristiriitojen paikka. Fayoumin retken jälkeen kävin Kairossa jouluostoksilla viimeisen päälle loisteliaassa ostoskeskuksessa, jossa liikkeet ja kahvilat ovat samaa brändiä kuin länsimaissakin. Egyptissä voi samana päivänä kulkea aavikolta kouluttomaan maalaiskylään ja sieltä ökysummia maksavien yksityiskoulujen kautta ökyostarille Starbucksiin.

Monimutkainen ja loputonta pohdinnan aihetta tuottava paikka, jota koettelemukset eivät jätä rauhaan. Koptikristittyjen kirkkoon kohdistunut pommi-isku inhottaa. Pitihän sellainenkin tapahtua kai, kuin sotatilassa koko maailma. Kuva kaksi lastaan menettäneestä äidistä ei jätä rauhaan. Surettaa miksi toiset meistä jätetään tänne kitumaan jotain niin sietämätöntä kohtaloa. Sanoinkuvaamatonta.

Kiireinen joulukuu jatkuu erilaisen joulunvieton merkeissä. Menemme ennen näkemättömään paikkaan Singaporeen asti ystäväperheen luokse. Vuosikin vaihtuu siellä; on jännä nähdä miltä maailma näyttää siellä päin maapalloa. Keväällä päästään taas onneksi Suomeenkin, jossa maailma näyttää aina vähän tutulta muukalaisillekin.

Rauhallista joulukuun jatkoa kaikille joka puolelle maailmaa.

maanantai 21. marraskuuta 2016

Pieni oodi Nasserille

Jos ja kun joskus muutamme täältä Kairosta pois, niin yksi ihminen, joka varmasti jää elämään puheisiin ja muistoihin on autokuskimme Herra Nasser. Haluan välttämättä esitellä hänet teillekin. Asianomaisen luvalla parin kuvan kanssa sensorin kynän alle joutuneiden kanssaposeeraajien kanssa.


Nasser on kotoisin maaseudulta Etelä-Egyptistä eli Upper Egypt:istä, jossa hän kasvoi kymmenen sisaruksensa kanssa kunnes muutti nuoruudessaan Kairoon parempien mahdollisuuksien perään. Niitä hänelle tarjoutuikin ja hän on hankkinut itselleen hyvän yleissivistyksen ja lapsilleen hyvän koulutuksen. Ennen Arabikevään tapahtumia ja seurauksia Nasserilla oli hyvän toimeentulon tarjoava työpaikka kansainvälisen firman leivissä, mutta sittemmin firman ovien sulkeminen osui kohdalle ja hän siirtyi yksityisautojen kuskiksi.


Tämä parikymmentä vuotta autoa työkseen ajanut mies helpottaa arkea ja elämää täällä paljon. Välitön, kohtelias, täsmällinen, uskollinen, ammatistaan ylpeä perheenisä, jota ilman päivittäinen arki olisi täällä paitsi hankalampaa niin ehkä myös vähän tylsempää.


Nasser on aina perillä ajankohtaisista asioista ja usein aloitan päivän kyselemällä häneltä briiffausta Egyptin päivän polttavista uutisista. Olen nyt vajaan vuoden verran seurannut hänen suhdettaan muun muassa maansa nykyiseen presidenttiin ja hänen edeltäjiinsä, Muslimiveljeskuntaan, kansainvälisten tapahtumien kiemuroihin sekä Egyptin tilaan ylipäänsä.

Olisin expat-kuplassani paljon syvemmällä ilman hänen avaamaansa ikkunaa Egyptin todellisuuteen. Tästäkin syystä kannatti kärsiä kuskiin totuttautumiseen liittyneet kuninkaallisuusolot. Itsekseni tai pojan kanssa rattailla liikkuessani myös kävelen paljon lähialueella, joten saan kyllä toiveideni mukaan nauttia myös vähemmän kuninkaallisista kevyen liikenteen muodoista.


Kuninkaallisoloissa tulee joskus huolehdittua hänen odotuttamisestaan ajojen välissä, vaikka ei pitäisi koska työtäänhän hän vain tekee. Sellaiseen hän muutenkin aina vastaa tuntevansa teekuppiloiden pitäjät, hotellien ovimiehet, myyjät, kuskikollegat ja vähän koko Kairon, joten hän löytää kuulemma kyllä juttuseuraa jos tarve vaatii.

Nasser on myös aina huolehtinut vieraistamme lentokenttäkuljetuksia ja turistikohteisiin viemistä myöten ja kukaan heistä ei ole tainnut lähteä pois ilman erityismainintaa hänestä. Vaikutuksen tekevä tyyppi.


Nasser sanoo avartaneensa maailmaansa ulkomaalaisten työnantajiensa kautta, mutta hän on myös yhteen otteeseen asunut itsekin ulkomailla. Hän on nimittäin ajanut kasinovieraiden limusiinia Las Vegasissa. Neonvalot, villi meininki ja kymmeniätuhansia dollareita illassa palamaan laittaneet kasinovieraat saivat kuitenkin hänet ennen pitkää ikävöimään omaa aavikon keskellä sijaitsevaa sielunmaisemaansa ja hän palasi sittemmin Kairon liikenteen tuttuun humuun.


Lopullisesti olen tykästynyt häneen sen ansiosta miten kiinnostuneesti ja kiintyneesti hän suhtautuu lapsiini. Hän ei halua kutsua heitä pelkillä etunimillä ilman niiden eteen tulevia Mister ja Miss etuliitteitä. Mister puolitoistavuotiaan hän vaatii joka kerta saada jäädä kanssaan auton ratin taakse kun menen saattamaan Miss lähes 5-vuotiaan koulun pihalle. Mister puolitoistavuotiaalla ei ole mitään sitä vastaan ja nämä kaksi ovat muodostaneet oman erityisen suhteen toisiinsa.

Toivon hänelle kaikkea hyvää ja toivon että hän saa nähdä rakastamansa maan kehittyvän toivomaansa parempaan suuntaan.

tiistai 15. marraskuuta 2016

Inhoa ja kaihoa

Egyptissä huhuttiin pitkin syksyä viime perjantaille suunnitelluista protesteista. Tällä kertaa ne jäivät toteutumatta, mutta protesteista puheen ollen olin törmännyt ahdistavaan artikkeliin eteläafrikkalais-amerikkalaisen journalistin oksettavasta ja törkeästä massa-ahdistelusta täällä hänen raportoidessaan vallankumouksesta vuoden 2011 levottomuuksien aikaan. 

Ahdisti kuvitella hänet Tahrir-aukiolle ties kuinka monen sadan (!?) mielipuolen paskiaisen riepottelemaksi, hakkaamaksi ja raiskaamaksi. Ahdistavan inhottavan raukkamaisen törkeän kusipäistä. Inhotti, ettei ketään poliitikkoa ollut kiinnostanut tehdä asialle mitään. Inhotti vähän kaikenlainen läpimädännäinen ja tekopyhä. Inhotti se, että tässä maassa on tapahtunut tuollaista. Eivät kaikki todellakaan ole täällä paskiaisia ja on hirveän väärin olettaa niin, mutta miksi joissain tilanteissa jotkut ovat

Se saattaa tulla pitkästä aikaa, ihan puskista ja varottamatta. Petollinen kaiho Suomeen. Sinne jossa kaikki toimii ja on tuttua, mutta ei silti enää ole. Koska olet niin ulkopuolella kaikesta, eikä mikään ole niinkuin joskus oli. Etkä oikeastaan ihan tiedä miten asiat siellä toimivat. Etkä tajua sitäkään mitä suomalaiseen lastenkulttuuriin kuuluu. Ja sitten hermostut ehkä vähän siitäkin, koska mietit sitä, että olet niin omillasi omiesi kanssa.  

Sitten oli niitä Instagramin lumikuvia. Helsinki talviasussaan. Viiskulma Kaivopuistosta päin nähtynä. Kolmosen ratikka joka kai nykyään on kakkonen ja lumeen peittyneet ratikkakiskot. Nuo talot, tuollaiset jykevät ja herkät Jugend-arkkitehtuurin helmet. Hiljalleen leijailevat lumihiutaleet. Muistatteko sen hiljaisuuden äänen ja sen rauhan kun kaikki peittyy lumeen? Ylös tuosta noin tuota katua pitkin Kirurgille päin. Kävin siellä päin joskus töissä. Alas toista katua pitkin ja päädyt Espalle ja sitten eteenpäin Senaatintorille. Toinen kuva Tuomiokirkosta talviasussaan. Miten kuvankaunista! 

Tällaisena päivänä joogaohjaajan sanat ovat kaikessa kosmisessa hörhöydessään rauhottavia. Hän puhuu siitä, kuinka olemme kaikki näiden tähtien alla omalla polullamme. Kuinka me olemme syntyneet kulkemaan sitä ja kokemaan tunnelmia kaikissa sateenkaaren väreissä. Ja kuinka välillä me kuljemme sillä pää pilvissä jalat tuskin maata koskettaen ja toisinaan taas pää riipuksissa kaiken painosta. Koska ”such is life” hän sanoo vakaalla äänellään. Jatkaa että voimme vastaanottaa sen sellaisenaan ja kaikkinensa ”with love, grace and gratitude”.  

Se on epäilemättä hieno ja ylevä tavoite, mutta inho ja kaiho ovat sellaisia pikku pirulaisia, että painavat päätä riipuksiin tehden siitä hetkellisesti haparoivaa. Sellaista se on. Elämää.